Mitä tapahtuu kun häpeärakennelma hajoaa?

Häpeä on jotain, josta on vaikea saada otetta. On hankala nähdä missä kohtaa minussa on häpeää, koska se on kietoutunut osaksi minua. Häpeä ulottaa lonkeroitaan ovelasti kaikkialle ja muodostaa lopulta osan persoonaamme. Häpeä on kuin korsetti ympärilläsi, pitäen kasassa kaiken mitä luulet itsessäsi virheelliseksi ja huonoksi. Häpeä on jotain, joka on osa minuutta, ajatus siitä, että syvin minuuteni on viallinen, huono ja kelpaamaton.

Syyllisyys ja häpeä kulkevat monesti käsikkäin. Syyllisyys eroaa häpeästä siinä, että syyllisyys liittyy johonkin tiettyyn tekoomme tai ajatukseemme, johonkin, joka meidän tulisi jollain lailla hyvittää. Syyllisyyden voi aina yrittää hyvittää, mutta häpeä on astetta kovempi kaveri, häpeän hyvittämiseksi mikään ei riitä. Jos meissä on paljon häpeää, koemme itsemme myös helposti syyllikseksi lähes kaikkeen mitä elämässämme tapahtuu.

Ajatus siitä, että on pohjimmiltaan virheellinen, vääränlainen ja viallinen, on todella julma. Ja silti suurin osa meistä kantaa mukanaan häpeän taakkaa ja tunnetta omasta perimmäisestä vaillinaisuudestaan. Ja koska luulemme olevamme pohjimmaiselta olemukseltamme viallisia, ei mikään mitä teemme voi koskaan olla riittävän hyvää. Häpeän kokemukset saattavat yltää myös sukupolvien yli ja kannamme mukanamme monesti edellisten sukupolvien häpeää, joka on rakentunut osaksi minuuttamme.

Heräsin omaan häpeärakennelmaani joitain viikkoja sitten kivuliaan kokemuksen kautta. Romahdin henkisesti tilanteessa, jossa en missään nimessä olisi halunnut menettää kasvojani ja paljastaa itseäni ja omaa häpeääni. Tunsin tuossa tilanteessa olevani ydinhäpeäni äärellä, näin kaiken sen kivuliaan ja virheellisen itsessäni, jota olin yrittänyt piilotella. Ja näin rakennelman, jonka taakse olen lapsesta saakka piiloutunut. Miellyttämisen, kiltteyden ja jatkuvan yrittämisen ja suorittamisen rakennelman, jonka avulla olen pitänyt itseäni kasassa ja yrittänyt lunastaa paikkaani maailmassa.

Oman häpeäni paljastuminen oli alkuun tuskallinen ja pelottava kokemus, tunsin hajoavani miljooniksi palasiksi ja kadottavani minuuteni kokonaan. Jos minuus on pitkälti rakentunut häpeän ja jatkuvan suorittamisen ympärille, ja tuo rakennelma yhtäkkiä hajoaa ja näyttäytyy sinulle ulkopuolelta, ei ole mikään ihme, että kokee minuutensa hajoavan. Kaikki yrityksemme peittää oma häpeämme ja virheellisyytemme on alunperin ollut suojarakennelma minuuden säilyttämiseksi ja itsemme turvaamiseksi ja sillä on ollut tärkeä rooli elämässämme.

Jälkikäteen ja laajemmasta näkökulmasta katsottuna oman häpeärakennelman hajoaminen on varmasti suurimpia lahjoja, joita elämä voi meille antaa. Vanhan mallin rikkoutuminen vaatii kuitenkin sisäistä turvaa ja luottamusta elämään. Kun häpeä alkaa hellittää tai murenee kerralla palasiksi, tiedät että sisäinen turvasi on kasvanut ja virheelliset ydinuskomuksesi ovat alkaneet helllittää otettaan. Paljon tästä työstä on tapahtunut pinnan alla, pidemmän ajan kuluessa. Kasvua ja muutosta tapahtuu kaiken aikaa ja meille haitalliset rakennelmat rikkoutuvat vasta, kun olemme siihen valmiita.

Häpeä ja siihen linkittyvä yritys olla jatkuvasti parempi ihminen, tehdä enemmän, yltää parempaan, on pohjimmiltaan pienen lapsen suurta hätää ja tarvetta tulla nähdyksi, kuulluksi ja rakastetuksi. Häpeä on kuin pieni ihminen sisälläsi, joka pitää totuutena sitä, ettei ole riittävä omana itsenään ja yrittää siksi vimmatusti. Katso kuinka yritän, katso kuinka suoritan, katso kuinka ohitan omat tarpeeni. Ja vaikka kuinka yrittää, ei mikään koskaan ole riittävästi, sillä häpeään kietoutunut persoonallisuus on aina viallinen, aina vääränlainen ja riittämätön.

Oman suojarakennelman ja vääränlaisten ydinuskomusten hajotessa tulee kohtaan, jossa on eksyksissä, ymmällään ja hukassa itsensä kanssa. Kuka minä olen, jos en ole se, joka luulin olevani? Mikä minussa on totta? Miten elän tästä eteenpäin ilman, että kietoudun taas samoihin vanhoihin ja turvallisiin, mutta haitallisiin rakennelmiin?

Uskon, että meistä pidetään aina huolta ja kun vain kuljemme aistit avoinna, antaa maailma meille vastauksia kysymyksiimme. Jokaiselle meistä on omat vastauksemme, vastaukset, jotka resonoivat juuri meille ja tavoittavat minuutemme. Vastaukset tulevat kaikenlaisina paketteina, laulun sanoina, kirjoina, teksteinä, elokuvina, maisemina, asioina, paikkoina, yllättävinä lahjoina tai toisten ihmisten muodossa. Elämä kyllä vastaa, kunhan muistat kysyä ja olla avoin vastauksille kun niiden aika on.

Vastauksena itselleni kaiken viimeaikaisen eksyksissä olon keskellä, ovat nämä havainnot tavoittaneet minut:

– Neuvo olla enemmän itseäni varten ja yrittää vähemmän.
– Havainto että merenranta rauhoittaa minut parhaiten maailmassa.
– Jos haluaa elää rauhan tilassa itsensä kanssa, on jossain kohtaa hyväksyttävä itsensä ja oma herkkyytensä.
– Ymmärrys siitä ettei lopputuloksella ole niin väliä, on tarkoitus nauttia elämästä ja tehdä ennenkaikkea asioita, joille oma sydän sykähtää.
– Kaikki eivät ole minun ihmisiäni ja jos yrittää miellyttää kaikkia, menee lopulta pahaan solmuun. Parempi siis miellyttää itseään ja antaa muiden miellyttää itseään.
– Luovuus on elämän tärkeimpiä asioita ja jokaisella on oikeus ilmentää itseään niillä tavoin, jotka tuntuvat hyviltä ja oikeilta.
– Kun olen ihan vain minä, aidosti ja kaikkine haavoineni ja outouksineni, olen juuri se, joka minun kuuluukin olla ja se on parasta mitä voin maailmalle antaa.

Mitä lähemmäs tulet itseäsi, sitä enemmän häpeä menettää otettaan sinusta. Ja jos kukaan ei vielä ole kertonut sinulle, sinussa ei ole mitään virheellistä, ei mitään korjattavaa, sinun ei tarvitse yrittää vimmatusti olla parempi ihminen, vaan olet täydellinen juuri noin.